Hyvä lukija,
Tässä kirjoituksessa kerron suhteestani kummitushahmoon, työskentelystä Mad House -residenssissä ja työskentelyyn johtaneista, sekä sen aikana nousseista, ajatuksista.
Niille keille kummitus ei ole tuttu, kerron, että kummitus oli Mad Housen residenssissä 15.9.-27.10. ajalla kahden viikon työtunnein. Tämä tarkoitti sitä, että kummitus oli talossa silloin tällöin eri aikoina. Pääasiassa kummitus ilmestyi julkisiin tapahtumiin ja esityksiin, mutta ajoittain kummitus oli myös studiossa tai toimistolla.
Kummituksen ajatus lähti käyntiin ohjaamani Ilman aakkosia -projektin aikana. Tässä projektissa työskentelin autististen nuorten aikuisten kanssa aikavälillä 2014-2015. Työskentelyssä tärkeiksi minulle nousivat ns. kummituskoreografiat ja -teot; ne liikkeet ja kuviot, jotka eivät olleet harkittuja, ja jotka eivät tapahtuneet keskiössä, vaan tavallaan sivussa keskustaa raamittaen. Ne nousivat kaikkein äänekkäimmiksi olemisen ja tekemisen tavoiksi omilla hiljaisilla olemuksillaan.
Lähdin Ilman aakkosia -prosessin jälkeen miettimään omaa työtäni keskiön sivutyönä, jonkinlaisena sivuäänenä. En ole koskaan tehnyt taidetta joka olisi julistavaa tai mainstreamissa näkvää. Taiteeni on aina ollut joku toinen ääni; joku outo möykky. Näin ainakin itse työni näen. Mietin myös tätä aikaa ja sitä kuinka taiteen ja kulttuurin työn arvostus on laskenut, rahoitus halutaan poistaa ja henkinen tuki taiteen tekemiselle on vähäistä. Meidän pitäisi myydä, menestyä ja kasvaa nimenomaan kapitalististen arvojen mukaan. Tämä on yksi puuduttava aspekti yhteiskunnassa, josta muut ihmisyyden perusarvot kuten solidaarisuus puuttuvat.
Ajoittain yhteisötaiteen kentällä työskennellessäni olen joutunut kamppailemaan taiteen ja taiteilijan työn instrumentalisoinnin ja hankeajattelun kanssa. Sen kanssa, kuinka taidetta rahoitetaan ja oikeutetaan hyöty- / voimauttamisperiaattein, ja taiteilijan työ sidotaan palveluksi. Mielestäni tässä ajattelussa ollaan menetetty taiteen ydin. Tässä ajattelussa on menetetty varmuus siitä, että mistään ei ole varmuutta, että jokainen projekti on tutkimusmatka johonkin uuteen tai ainakin syvempään kuin edellisessä, että prosessit ovat haastavia ja moniulotteisia / monisyisiä, ja joiden tuloksellisuuss ei selity numeroissa, taulukoissa tai edes kuvauksissa. Näiden prosessien tuloksellisuus näkyy hetkissä, jotka voivat olla yhtä ohimeneviä kuin pysyviä, kohtaamisissa, joissa ollaan jonkin yhteisen äärellä, niissä tapaamisissa joissa osallistujat kokevat omien normittumiensa muuntuvan ja niissä väittelyissä, joissa ei haluta tehdä ja joissa työskentely on kamalaa. Niissä tajuamisen pinnoissa, joissa omat halut ja tarpeet eivät mene yksiin projektin halujen ja tarpeiden kanssa. Nämä ovat niitä hetkiä jotka opettavat, joissa joutuu itseanalyysiin, ryhmäanalyysiin ja monitasoiseen henkiseen pyöritykseen. Nämä ovat hetkiä, joita normittuneet tai insrumentalisoidut tekemisen tavat eivät tuota. Itse pohdin esimerkiksi sitä, missä elämämme osa-alueilla meillä on aikaa levätä yhdessä tai keskustella siitä kun ei haluta samoja asioita ja miksi ei haluta. Niitä kehtoja ei ole paljoa. Tuloskeskeisessä yhteiskunnassa meidän on löydettävä ratkaisuja ja metodeja asioiden käsittelyyn – löydettävä hyödyllinen tulos. Taiteen tekemisen tulisi kohdata start-up-yritysajattelu, ja meidän tulisi käsitellä työtämme pitchattavana tuotteena, joka toisi räätälöidyn palvelun tilaajan tarpeisiin vastaten. Mielestäni kuitenkin kaikki ei-onnistumiset, ei-tietäväisyydet, erillisyydet, eroavaisuudet ja ristiriidat opettavat meitä eniten. Opimme tuntemaan itseämme, muita ja ennen kaikkea itseämme muiden kanssa. Ehkäpä olen haaveilija, tästä maailmasta pakeneva, epärealistinen utopisti. Mutta minä en voi allekirjoittaa sitä suuntaa, mihin yhteiskuntamme sivistys ja arvot ovat menossa. Ja koen tarvetta tuottaa sivuääniä ja määrittelemättömiä taskuja.
Keväällä 2015 julkaisin kirjan nimeltä PA A. Tämä kirja on kokoelma notaatiota, keskusteluja ja piirroksia subjektiivisiin kieliin liittyen. Kirja on pieni kokonaisuus niistä kielistä, joita kohtasin työskennellessäni ihmisten kanssa, jotka eivät käytä kollektiivista puhettamme kommunikointijärjestelmänään. Työskentelyni aikana eri hoitolaitoskonteksteissa jatkoin pohdintaani kummituksellisuudesta, koska koin, että toisaalta hoitolaitokset toimivat kaupungin laitamilla vähän kuin niinä; periferisinä tiloina. Lapinlahden vanha sairaala, joka seisoi siinä yhden työpaikkani vieressä oli muuttunut yhdeksi isoksi Helsingin kaupungin kummitukseksi. Kapunki pyöritteli suunnitelmia, joissa kiinteistöstä suunniteltiin milloin hotellia, milloin yritystilaa ja resursseja ylläpitoon ei näyttänyt olevan. Lapinlahden lähde -hanke siinä vieressä yritti tehdä jotain yleishyödyttävää ja inklusiivista toimintaa ilman kunnollista tukea. Mietin sitä, miten humaaneihin arvoihin perustuvat aloitteet ja toiminnat ovat muodostuneet sivuääniksi yhteiskunnassa, jossa tasa-arvon ja solidaarisuuden piti olla peruspilareina. Aloin myös miettiä taiteellista toimintaani periferisenä työnä-” taiteilija kummituksena”-jonkinlaisena sivutodellisuutena. Kamppailin sen kanssa, onko kummitus pakenemista, juoksemista umpimetsään ilman ääntä, vain hiljainen huuto sisuksissa. Vai onko tämä sivuääni todellakin aktiivinen poliittinen ja sosiaalinen lausunto.
Puhuin kummituksen hahmosta, sekä kummitusteoista ja koreografioista PA A -kirjan presentaatiossa, josta Juha Valkeapää otti ajatuksesta kopin ja lähdimme siitä käsin yhdessä miettimään, mitä kummitus voisi Mad Housessa olla. Innostuin ajatuksesta ja olin samalla kauhuissani. En juuri koskaan lähde projekteihin ja ehdotuksiin näin spontaanisti mukaan. Itse koin astuvani täysin tuntemattomalle alueelle. Tehtävänäni oli ns. soluttautua muuhun ympäristöön kummituksena, sen näkökulman kautta ja takaa.
Kummitus aloitti virallisen työskentelynsä 15.9.2015 ja hänellä oli kolme eri asua, joissa kaikissa oli kasvot osittaina tai melkein kokonaan peitettyinä. Kasvojen peittäminen tuntui tarpeelliselta, kuitenkin yllätyksekseni julkisessa tilanteessa tämä teki minusta haavoittuvaisemman. Koin olevani särkyvä – paljon särkyvämpi, kuin visuaalisen identiteetin omaavana.
Kummituksena päätin luopua monista sosiaalisen kanssakäymisen tavoista, kuten puheesta, syömisestä ja juomisesta. Tämä teki minusta ns. suuttoman, käytännöllisesti ja symbolisesti. Olin melkein mykkä. Olin tavallaan näkymätön, mutta erilaisuuteni vuoksi hyvinkin näkyvä. Ihmiset katsoivat minua. Koin olevani outo ja erilainen, vaikka todellisuudessa päässäni oli vain peite. Mietin, ettei se minusta niin erilaista tekisi. Toiset odottivat minulta performanssia; jotain aktia, joka varastaisi odotuksen eleen – kysymyksen siitä kuka tai mikä olin. En koskaa esittänyt mitään tekoa. Kysymys säilyi, pysyi, leijui. Se oli mitä halusin, mutta ei-tekemisen toteuttaminen oli myös äärimmäisen hankalaa esitystaidetilassa. Eräs nainen katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”ompas tuo tuossa intensiivinen”. En vastannut tai tehnyt mitään sen erikoisempaa. Olin vain.
Lähtökohtaisesti teen töitä näyttämölle, oli kyseessä sitten museo tai teatteritila. Kutsun katsojat ehdottamaani maailmaan. Nyt koin, että menin muiden maailmaan ja puskin omani siihen sisään. Olinkohan ei-toivottu. Ja toisaalta, mitä sitten jos olin. Työskentelystä tuli parin ensimmäisen nostattavan kerran jälkeen raskasta. Kummituksen hahmo veti minut paikkaan itsessäni ja sosiaalisessa maailmassani, jota en halunnut tutkia tai syventää – siihen yksinäiseen, erilliseen, kuulumattomattomaan paikkaan, jonka me kaikki joskus koemme.
Kävin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteeni ja raskaus kerta toisensa jälkeen laskeutui päälleni. Olin yksin, mykkä, tuntematon ja vieras.
Juha Valkeapää ja ystäväni Jasmiina Sipilä olivat ainoat keskustelukumppanini. Koin kantavani kummituksen painoa harteillani. Eräs kollegani kertoi, että kummitukset ovat hyvin kommunikatiivisia, aktiivisesti hakien kohtaamisia. Minä en löytänyt kummitusta joka olisi halunnut kommunikoida. Minä löysin yksinäisen kummituksen. Kummitus kuitenkin opetti minulle paljon. Se opetti minulle sen, että kummitus oli osa minua, osa meitä kaikkia. Kummitus oli ne asiat, jotka tapahtuivat tahtomatta, muistot, jotka elävät meissä, osa-alueet meistä, jotka ovat sosiaalisuutemme alla.
Toisaalta tiedän, että meidän tulee vaatia tuottavamme kokeiluja ja projekteja, joilla ei ole varmuutta menestyksestä ja tuloksista ja toisaalta tiedän myös, että meidän tulee antaa niille kokeiluille enemmän aikaa, jotta pääsemme syvemmälle sinne, minne emme muuten menisi. Kaksi viikkoa työaikaa on lyhyt aika. Yleisesti työekentelyssäni huomaan, että tarvitsen aikaa reflektioon, epäonnistumiseen ja suunnan muutoksiin. Standardi produktioraami ei oikein anna hitaammille prosesseille mahdolisuutta. Aika on laajemminkin tärkeä teema tämän päivän suomalaisessa ja eurooppalaisessa yhteiskunnassa, jossa asioiden tulee tapahtua nopeasti, minimi kustannuksin ja maksimi hyödyin. Meidän pitäisi osata ennustaa, mitä tulemme tuottamaan ja tekemään. Tämä absurdi ajatus tuntuu vieläkin järjettömämmältä tässä niin ennalta-arvaamattomassa maailmassamme. Sanoisin, että meidän täytyy vaatia hidasta kypsyttämistä, keskustelua ja vaihtoa. Emme voi rakenteellisesti seurata kapitalistista yhteiskuntaamme, ellemme halua taiteemme representoivan sen arvoja. Näin ainakin koen omalla kohdallani. Omissa prosessissani koen vahvasti, että kaikki se mitä taphtuu tuotteliaisuuden vierellä, niin sanotusti sivussa ja kaverina, on yhtä tuottaliasta ellei tuotteliaampaakin kuin kokemamme tuloksellisuus.
Kummitus oli tietyllä tavalla vastalause tuloksellisuudelle, tuotteliaisuudelle, instrumentalisoinnille ja suorittamiselle. Sen sijaan kummitus oli lausunto olemiselle, havainnoinnille ja ei-tekemiselle. Kummitus oli lausunto hiljaisille akteille ja olemisen tavoille, ei näkyville työn pinnoille. Yllätyksekseni tämä oleminen oli yllättävän vaikeaa. Koin jatkuvaa itsetuottamaa painetta siiitä, etten tehnyt tarpeeksi. Kummitus vietti aikaa, ei kommunikoinut juurikaan, oli, kävi ja lähti. Sen ei tarvinnut tuottaa, päteä tai näyttää olevansa. Juuri tämä teki projektista haastavan ja toisaalta yhden rikastuttavimmista kokemuksista mitä minulla on ollut pitkään aikaan.
Minulle Mad Housen toisesta kaudesta jäi kysymys Mad House perimmäisestä olemuksesta. Onko Mad House juuri se paikka, joka sisällöllisesti ja rakenteellisesti ehdottaa toisenlaisia taiteellisia ehdotuksia ja yhdessä olemisen muotoja kuin ne, joita meidän juuri nyt ”pitäisi ” tuottaa?
Vastikään Belgiasta matkustaessani tämän havahduttavan Euroopan tilan ja kuplamme yli vuotavan hädän keskellä luin Finnairin lehdestä Tiina Rosenbergin kirjoittaman artikkelin, jossa hän puhui yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen merkityksestä varsinkin tässä ajassa tärkeänä asiana. Vaikka olen itse tekijänä sellainen yksinäinen susi, joka tekee paljon yksin töitä ja kantaa töittensä taiteellisen vastuun, haluan kuitenkin rakentaa jotain yhteistä, ja ennen kaikkea haluan kuulua johonkin. Olisikin tärkeää miettiä mitä yhteinen on ja miten erilaisia yhteisiä raameja voisi rakentaa ja kehittää. Ehkäpä kummitus ei nähnyt Mad Housesta paljoa muuta kuin Sonjakaan. Mutta mitä Sonja ja kummitus tai Sonja tai kummitus näkivät oli, että Mad House tekee juuri tätä: yhdessä tekemistä ja olemista, jonkun rakentamista, joka ei ole kenenkään ja on yhtä aikaa kaikkien. Minusta tämä on vahva lausunto jatkaa toimintaa ja kehittää sen yksityiskohtia. Toiminnan sydän on jo siellä.
Lämpimästi,
Sonja Jokiniemi ja Kummitus
Jaa: